DIMITRI KEISKI BAND
Malmitalo, Helsinki 26.1.2024
Tähän ikään olen oppinut, että kun joku itseä kiinnostava esiintyjä sattuu hollille, on syytä lähteä katsomaan. Vaikka sitten välimatkaakin olisi, eikä paikkakaan olisi se kaikkein ilmeisin.
Niinpä huomasin istuvani tammikuisena perjantai-iltana Malmitalon konserttisalissa odottamassa, että Dimitri Keiski Band aloittaa keikkansa. Takana oli yli neljän tunnin junamatka ja vielä juuri ennen keikkaa mielessä pyöri hienoinen jännitys siitä, miten rockbändi mahtaisi konserttioloissa toimia…
Huolet hävisivät samalla hetkellä, kun trio täräytti keikan käyntiin. Heti avausraitana kuultu We’re In A Rock’n’Roll Band (eli Grand Funk Railroadin We’re An American Band) teki pelin selväksi: lauteilla on poikkeuksellisen tiukasti soittava trio ja luvassa mukava parituntinen rouhean musiikin parissa.
Ruotsissa syntynyt ja sittemmin Lahteen kotiutunut Dimitri Keiski on monipuolinen laulaja ja taitava kitaristi. Heppu on myös sympaattinen ja karismaattinen hahmo, joka vaikuttaa syntyneen rokkistaraksi. Eipä ole ihmekään, että itse Suomi-rokin ylipäällikkö Remu Aaltonen ilmoitti jo jokunen vuosi sitten valinneensa juuri Keiskin seuraajakseen ja perinteensä jatkajaksi. Keiski onkin nähty Remun vieraana muutamaankin otteeseen, mm. Hartwall-areenan taannoisella ei-sittenkään-ihan-viimeiseksi-jääneellä jäähyväiskeikalla. Trion täydentää Lahdesta löytynyt raudanluja rytmiryhmä, jossa rumpuja kurittaa villimiesmäisellä otteella Korpiklaanistakin tuttu Samuli Mikkonen ja bassotaajuuksia päästelee eritäin hyvällä svengillä ja jämäkkyydellä Tehosekoittimen Hanski Kilkki. Vanha totuus tietää kertoa, että triossa ei ole tilaa vapaamatkustajille ja jos vähillä soittimilla haluaa luoda biiseihin dynamiikkaa ja vaihtelua, kaikkien osallisten on hallittava tonttinsa. Ja tässä bändissä todellakin hallitsee! Vaikka bändi kantaa keulakuvansa nimeä, kyseessä on ehdottomasti bändi siinä sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä siis pelkkä laulusolisti säestäjineen.
Trio on julkaissut kaksi albumia ja kiekkojen musiikki on ihan muutamaa raitaa lukuun ottamatta bändin omaa tuotantoa. Kappaleiden tekijöiksi on merkitty koko yhtye. Suunnilleen samalla suhteella mennään keikkakin, eli illan 19 kappaleesta vain neljä on lainakamaa. Ja hyvä niin, sillä bändin omat tuotokset kestävät ehdottomasti vertailun! Musiikissa on selkeä oma linja, mutta myös sopivasti sävyjä ja sovitukset on tehty pieteetillä. Pohjalla on blues, mutta muukin roots-musa on kuunneltu ja konventio osataan. Biiseissä on sopivasti muotoa rikkovia jamittelupätkiä ja siellä täällä on muutamia pikku täkyjä kuulijoiden tunnistettavaksi. Aina niitä vaikutteita ei ole edes turhaan piiloteltu, kuten mainiossa Deep Purplelle ja Blackmoren kitaroinnille kumartavassa King Of The Highwayssa. Kautta keikan triosta huokuu myös aito soittamisen ilo ja riemu ja sehän tunnetusti tarttuu myös yleisöönkin.
Kappaleiden välillä Keiski jutustelee yleisölle ja taustoittaa biisien tekstejä. Ja bändi naljailee toisilleen niin leppoisasti, että tunnelma salissa on välillä kuin sukukokouksen pihajameissa. Kunnes taas laitetaan rokiksi.
Pienen väliajan jälkeen jatketaan siitä, mihin ennen taukoa jäätiin ja kakkossetillä kuullaan myös illan loput lainakappaleet. Bändin levyltäkin löytyvä Ray Charles -klassikko What’d I Say on sovitettu kokonaan uusiksi ja menisi vaikka bändin omana biisinä. Varsinaisen setin viimeisenä kappaleena kuullaan Hurriganesin Hot Wheels, jota Remu on kuulemma käskenyt Keiskin soittaa jokaisella keikallaan. Encoreen vielä Born To Be Wild ja kiitos ja kumarrus. Keikan jälkeen silminnähden tyytyväinen yleisö parveilee turisemassa yhtyeen kanssa ja tietenkin ikuistamassa hetkeä kännyköilleen.
Ilokseni huomaan olleeni turhaan skeptinen keikkapaikan suhteen, sillä konserttisali näemmä sopiikin yllättävän mainiosti rokin kuunteluun! Istuin suhteellisen lähellä lavaa ja paikalla, johon kuuli ja näki koko ajan kaiken. Välillä piti katsella hieman epäuskoisena ympärilleen, että eikö kukaan tosiaan ole tallomassa varpaille tai kaatamassa kaljaa päälle? Ja enkö itsekään seiso kenenkään jalalla tuoppi kallellaan?
Erikoisempi keikkapaikka takasi myös sen, että yleisö oli tullut nimenomaan illan bändiä katsomaan. Teemaan liittymättömiä biisitoiveita ja muita känniölinöitä ei kuultu.
Niin että kannattiko matkustaa melkein viisi tuntia päästäkseen Malmitaloon näkemään Dimitri Keiski Band livenä? Kyllä kannatti, menkää keikoille!
Petri Friman
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
Kuva: Dimitri Keiski Band (c) Jukka-Pekka Kumpulainen
